tiistai 20. kesäkuuta 2017

On ollu aikaa ainakin yhdelle

Itseensä on joskus syytä kohdistaa rakentavaa kritiikkiä ja mikäli kaipaat siihen helppoa keinoa, lataa kännykkääsi sovellus, joka mittaa vuorokausittain puhelimen parissa viettämäsi ajan (Esim. AppStoressa Moment). Latasin sen parisen viikkoa sitten ja tulos oli järkyttävä, nolottava ja käsittämätön. Minähän olen kiireinen ihminen! Minulla ei ole aikaa tavata ystäviä, siivota tai kirjoittaa tätä blogia, mutta mikäli käyttäisin nuo puhelimen parissa vietetyt hetket esimerkiksi ruuan laittoon, meillä syötäisiin kuin kuninkaalliset!

Kiireisen ihmisen statuksella en edes uskalla julkistaa mittaustuloksiani, julkaisen mieluumin vaikka painoindeksini ja kuppikokoni paikallislehdessä, kuin paljastan tätä synkintä salaisuuttani. Eihän nämä tulokset puhtaana yllätyksenä tullut. Joskus joku on saattanut siitä puhelimesta huomauttaakin, mutta kuten meillä ongelmakäyttäjillä yleensäkin, se vika on siinä huomauttajassa, eikä minun kohtuukäytössäni, kun NÄITÄ TÄRKEITÄ ASIOITA JUURIKIN TÄLLÄ PUHELIMELLA HOIDIN, NIIN ÄLÄ ALA JOKA ASIASTA NAPISEEN!

Toisaalta mietin, että minkäköhän takia soimaan itseäni tästäkin asiasta, että eikö ole oikeita ongelmia. 2010-luvun aikuiselta on nimittäin kaikki kiva kielletty. Ei saa syödä sokeria, ei saa syödä punaista lihaa, ei saa istua, ei saa huutaa lapsille, ei saa tehdä mitään, ettei vaan olisi huono ihminen. Joskus kun lukee naisten lehdistä kuinka joku sutjakka hymytyttö _paljastaa_ herkuttelevansa viikoittain kolmella palasella raakasuklaata, niin tulee mieleen, että eipä tuonkaan takia ois kannattanut aikuiseksi kasvaa. 

Otan tämän kuitenkin yhtenä kehityskohteena, johon keskittymällä voin parantaa itseäni. Tulokset ovat muuten parantuneet huimasti! Lisäksi olen yrittänyt keksiä vaihtoehtoisia tapoja lepuuttaa aivojani kuten rästissä olevien postien lukeminen, istuskelu ja ihmettely tai kuulostelu josko päästäni alkaisi taas pulputa vaikka blogitekstejä.
 
Jossain välissä tässä oli kevätkin. Se oli todella raskas, mutta ihan nätti.


tiistai 29. marraskuuta 2016

Päivänvalo on halpa lisäravinne

Yksi suurin syy miksi vaihdoin tradenomin siistit sisätyöt ja säännölliset palkkanauhat maanviljelyyn, oli pakonomainen tarve saada olla ulkona. Mikään tiedostettu toive se ei ollut, koska en ole mikään reippaan ulkoilijan perikuva, vaan enemmän tiedostamaton tunne epäluonnollisesta olotilasta. Työpaikan ikkunasta katsoin ulkoilmaan, kuin monni huonosti hapettuneesta akvaariosta. Ihmistä ei ole luotu sisätiloihin.

Ennen kolmea vielä pärjää ilman lamppua, mutta kohta on säkkipimeää


Saman totesin tänään, kun koko päivän kykimme sisällä ja tunsin itseni niin vetämättömäksi, ettei minua saisi käyntiin jyrkimpäänkään alamäkeen. Marraskuun viimeisinä päivinä tuntuu, että päivän valoisa hetki on ohi yhtä nopeasti, kuin alkaakin. Päivä ehtii hämärtyä uudelleen ennen kuin tämän talon tyttäret pääsevät yökkäristä pidemmälle. Onneksi minulla on tuolla ulkona nuo kaksi nelijalkaista, pysyvästi nälkäistä hevoseläintä, jotka pakottavat pois sisätiloista toimittamaan heille ruokaa ja siivoamaan heidän jätöksiään. Kun olin raahautunut puolikuolleena haalariin ja ulos, koin jälleen herätyksen: Ulkoilma tekee uudeksi ihmiseksi! Virkistyin, ilostuin ja palasin elävienkirjoihin.


Syypää sun pakkoulkoiluun
Maatalossa ihmiseen varmaan tarttuu sellainen ulkoilman tarve, koska lapsuudessakin ajasta suurin osa todennäköisesti vietetään ulkona, joko vapaaehtoisesti tai pikkupakolla. Sen jälkeen sisätiloihin sulkeminen tuntuu rangaistukselta. Huomaan omasta jälkikasvustani, että viihtyvät ulkona välillä niinkin hyvin, että siirtyisin itse oikein mieluusti sisätiloihin. Tällä hetkellä tuntuisi hurjalta ajatella, että olisin tänäänkin ollut töissä jossakin seinien sisällä tämän päivän ainoan lyhyen valoisan hetken. Hulluksihan siinä tulisi.

Varovaisesti virkistää, elonmerkit alkavat palautua
Ulkoilu siis varmaan on tämän päivän luksusta. Päivänvalo on harvojen ja valittujen lisäravinne. Se olkoot tämän ammatin yksi suurimpia plussia, joka jää helposti unholaan, ellei käy säännöllisesti betonibunkkerissa kokeilemassa.

Kotiovi kutsuu


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Rehellinen kuntosaliraportti

2. lokakuuta aloitin juhallisesti kuntosali-projektin, josta kirjoitin blogiin otsikolla Ja niin hänen oli aika ryhdistyä. Vannoin kaksi sormea biblian päällä kulkevani punttiksella säännöllisesti joka sunnuntai ja näin jo sieluni silmin kohentuneet punnerrustulokset ja litteäksi muovautuneen vatsan. En ole lusmuilussa edes pahimmasta päästä, vaan olen mielestäni osanut pitää kuria myös itselleni, siinä missä toisillekin.

Kuntokuuri on edennyt seuraavin askelmerkein. 

su 2.10. kuntosalilla. Lihakset kipeänä seuraavaan torstaihin. Ihan hirveä liikkua!
su 9.10. kuntosalilla. Etureidet järkyttävän kipeänä useita päiviä. Olin kirjoittanut kalenteriin "Olipas se kyykky pelkällä tangollakin raskasta."
su 16.10. ensimmäinen skippaus. Syynä hevoset, jotka aiheuttivat kriisin syömällä olkipellettiä ja jouduin etikkahommiin illaksi. Syy se on sekin.
su 23.10. kuntosalilla reippaasti. Lihakset kipeänä ehkä pari päivää, pystyin liikkumaan.
su 30.10. Lomareissulla. Sali skipattu, ei tunnu missään. 
6.11. Skippaus, koska flunssa. En aluksi tajunnut flunssaa hyväksi syyksi luistella salilta, mutta kaverit vinkkasi ;)
13.11. Edelleen skippaus flunssaan vedoten (Oikeasti olin flunssassa!!) ja vähän isänpäiväänkin vedoten. Mukavampaa käydä pappaloissa syömässä kakkua. Flunssa ei estä kakun syöntiä.
20.11. Kalenterissa merkintä: "Kuntosali klo 18. En mennyt, koska olen laiska". Ei lisättävää.
27.11. Unohdin.








tiistai 22. marraskuuta 2016

Konmaritus, joka ei ota onnistuakseen

Olen hurahtanut konmaritukseen. Tai en varsinaisesti puhuisi konmarituksesta, koska en  luonnollisestikaan ole lukenut koko Marie Kondon kirjaa, vaan röyhkeästi keksinyt omat metodini. Kirjan lukemiseen käytetyn ajan olen kantanut erilaista paskaa roskapönttöön. Sitten olen päivänvalolla käynyt aukomassa roskapöntön kantta ja katunut kaikkia jo tehtyjä päätöksiä. Rikkinäisiä sukkahousuja, reikäisiä kumisaappaita, 100 kpl lippalakkeja, kaikkia vielä tarvittaisiin, kun tarpeeksi olisin jaksanut odottaa. Nyt ei voi kun toivoa, että Lassila&Tikanoja kävis vähän äkkiä tyhentämässä nuo pöntöt ennen kuin oon haalannut kaikki takaisin!

Kohta on valmista! Kuva: Valheellinen

Valitettavasti tämän roinavuoren keskellä vain on pakko myöntää, että tavaran hävittäminen toimii. Tiedän sen kokemuksesta, koska eräs ylitehokas poikaystävä teki hallissa sellaisen tempun, että hävitti sieltä kaiken sen rojun, mitä kolmen sukupolven voimin olimme sinne hartaudella keränneet. Sen sijaan, että kaipaisin kauheasti sitä rikkinäistä saunankiuasta tai kovettuneita maaleja, olen nauttinut, kun hallia on tavaransäilömisen sijaan voinut jopa käyttää; tilaa on tehdä remonttia sisätiloissa tai säilyttää oikeita työkoneita.

Mutta vaikka tämmöinen toiminta on luontaista ylitehokkaalle poikaystävälle, itselle tavaran hävittäminen on yhtä miellyttävää, kuin lumen kolaaminen pulloharja takapuolessa. Joudun kovasti kamppailemaan, koska  mahdollisuuksia tavaroiden suhteen on monia:
- Voi muuttua arvokkaaksi myöhemmin (esim. Hankkija lippalakki: Niitä on hävitetty armotta vuosikymmeniä sitten ja nyt harmittaa. )
- Voi jatkojalostaa (esim. vanhoista kirjoista voi tehdä hienoja koristeita. Ei ois koristeita kellään, jos kaikki nakkais kirjat meneen. Niin kerta. Teen niitä paperienkeleitä heti, kun on aikaa.)
- Voi korjata (pikku homma, heti kun on aikaa)
- Joku voi tarvia (Ei niin risaa tavaraa, etteikö vuoden sisällä vanha isäntä kysele sen perään. Koita siinä sitten selostaa, että sehän oli ihan resu ja mitäs jätit tänne!)

Olen näemmä kirjoittanut aiheesta viime joulunkin alla otsikolla: Elämä ja tilanpito järjestykseen jouluksi. Voidaan siis alkaa puhua perinteestä. Tässä talossa perinne ei lopu ainakaan siihen, että tavarat loppuisivat kesken. Vapise Marie Kondo, täällä on talous, jota ei voi pelastaa!

Pipo päähän ja naama lehteen

Vanha isäntä toi Maatilan Pellervon ja tokaisi, että "Tässä oli tuttuja". Sen jälkeen piilotin lehden, koska en kaivannut koko suvun analyysiä omasta naamastani. Sukulaisten suusta sen totuuden kuulee, jopa niin tehokkaasti, että itsesuojelullisesti valveutunut on varuillaan.

Pellervoon jutun minusta ja meidän tilasta kirjoitti Pasi Puuperä ja kuvat otti Pekka Fali, lämmin kiitos herroille! Kuvissa kanssani edustaa kukapa muukaan, kuin vanha Clayson.  Se puimurin raato saattaa muuten eläkepäivänsä viettää vaikka somisteena, koska on vuosien varrella ollut useita kertoja erittäin kuvauksellinen.


maanantai 3. lokakuuta 2016

Ja niin hänen oli aika ryhdistäytyä

Kävin eilen kuntosalilla. Koska se on yhtä todennäköistä, kuin että -93 haudattu herää kuolleista, aihe sopii hyvin myös blogin herättämiseen kuolleista. Ja jotta olisi kuolemaa kerrakseen, se sopii myös tämän hetkiseen olotilaani. Toinen jalka on vähintään haudassa. Tai oikeastaan molemmat jalat ja kaikki muutkin ruumiinosat, joissa on lihas.

Pullistelu on vahvuuteni

Eilen alkoi siis yrittäjäyhdistyksen kuntosalivuoro, jossa olisi tarkoitus aiheuttaa itselleen tuskaa ainakin loppuvuoden ajan. Paikalla on piiskuri, joka meidät asettelee niihin moniulotteisiin laitteisiin treenaamaan ja pitää huolen, että niissä painot liikkuu, eikä vaihdu viikon kuulumiset ja päivity sometilit. Moni niistä laitteista oli sen verran psykedeelinen, että helpompi olisi pullistella vaikka penkin ja haravan väliin vääntäytyneenä, mutta eiköhän tässä alkuun päästä. 

Nimittäin ihan alussa tässä ollaankin. Eilisellä kerralla TESTATTIIN kunto ja TESTATTIIN laitteet, joten ihmettelen, että mistä tämä ankara kolotus lihaksissani johtuu. Kovin ovat muskelit olleet vähällä käytöllä, kun heti alkavat parkua, kun vähän hätistellään. Heidän on nyt aika herätä levostaan. Maailma ei laiskoja elätä. 

30 sekuntia aikaa per liike, 10 miestenpunnerrusta, 21 askellusta, 17 istumaannousua, 6 kuminauhalla avustettua leuanvetoa jne.. Siinä tuloksia tältä kerralta. Joulukuussa tulosten soisi olevan edes hieman parantuneet, lihaksien kenties heränneen ympärivuorokautisesta levostaan, ja mikä tärkeintä, olisin käynyt näissä treeneissä muutenkin kuin ajatuksen tasolla. 

Vakavuudella aihetta sivutakseni, suurimmalle osalle yrittäjistä taitaa olla lajinomaista laiminlyödä ensisijaisesti aina itseään. Asiakkaat, työtehtävät, velvollisuudet; ne on hoidettava, vaikka moottori, yrittäjä itse, usein yskii. Onneksi lajille on ominaista myös sinnikkyys ja voimakas tahtotila, joka nyt vuorostaan saisi olla hetkittäin kohdistettuna punnerruksiin ja askelkyykkyihin. 




Koska kolotukset on helpompi sietää jakamalla ne kaikille mahdollisille kantavuusalueella oleville kuulijoille, tulette varmaan lukemaan aiheesta vielä lisää. Ainakin kerron, että paraniko yksikään osa-alue vai hyytyikö moottori kuntosalin kylmälle lattialle. Jos minusta ei kuuna päivänä enää kuulu, olen puristunut jalkaprässin väliin, kuin heinäsirkka huuliharppuun.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Kuvia Okrasta 2016

Tässä kuvaterveiset Okra2016-maatalousnäyttelystä. Kahtena päivänä kierrettiin näyttelyä, pari muuta päivää menikin pääasiassa matkustamiseen. Seuraavan kerran Oripäässä Okra järjestetään 2018, koska tapahtuma on joka toinen vuosi. Ensi vuonna siis joutuukin miettimään, että mihinhän kesälomalla suuntaisi.

"Katottiin, että nyt se lähti ku ohjus hattaran perässä". No todellakin!  Dansukkerin osastolla tytöt pyöräyttivät ensimmäisenä näyttelypäivänä yli 1000 hattaraa ja tahti ei muina päivinä varmasti ainakaan hiljentynyt. #sokeriasuomesta

Airrexin puhaltimet näytti kyllä hyvältä. Viileänä näyttelytorstaina osaston edessä oli lämmin seisoskella pidempäänkin.


Keskisen myllyn tattarituotteita esiteltiin sisähallissa. Mielenkiintoinen, itselle tuntematon tuote.

Keslan osastolla oli mm. puunkuormauskilpailua ja kuormausnäytöksiä. Vielä kun oppis itekki kuormaamaan.

MF:n lippuja.

Näyttelykyyditys kiersi aluetta

Kattelin Valtran osastolla mitä toivois joululahjaksi ens jouluna.

Tipuja. Kananmunantuottajille tuntui olevan kysyntää. Jos en pelkäis lintuja, niin mikä ettei.

Tarjolla oli myös sahtia.

Jo messulehteä lukiessa tätä uutuustuotetta ei voinut ohittaa: Raatokansi.

Paripyörienkiinnitystä

Puolustusvoimien osastolla oli kalustoa näytillä ja sotkun herkkuja.